Tämä blogiteksti on jatkoa viime syksynä toimineen Staabin liikunta- ja hyvinvointivastaava Samuli Lähteenmaan blogitekstille Liikunta ei ole liikunnallisten etuoikeus. Jatkan saman aiheen parissa, koska liikunnan harrastaminen ja liikunnallisuus ei ole aina itsestäänselvyys – ei edes minulle.
Viime helmikuussa seurasin Twitterissä Tuomas Enbusken aloittamaa keskustelua siitä, kuinka ”ihmiset, jotka ovat urheilullisia, eivät vaan tajua, miltä koululiikunta meistä kömpelöistä tuntui”. Samalla mieleeni palasi ne ala- ja yläasteen ikävät telinevoimistelutunnit, joilla oli käytännössä pakko tehdä tiettyjä asioita tai sai opettajalta negatiivista palautetta. En ollut lainkaan hyvä telinevoimistelussa ja kömpelyyteni takia useat liikkeet tuottivat vaikeuksia, usein myös pelkoa siitä, että voi vaikkapa tippua ja loukkaantua. Kyseisinä aikoina tieto telinevoimistelutunnista koulussa aiheutti painajaisia ja huonoa oloa – asioita, jotka olisivat olleet vältettävissä, jos olisi ymmärretty, että kaikki eivät ole yhtä taipuisia, nopeita, voimakkaita tai ketteriä kuin toiset.
Telinevoimistelua lukuun ottamatta rakastan kaikkea liikuntaa ja urheilua. Nuorempana harrastin kaikenlaisia pallopelejä ja joukkuelajeja, erityisesti jalkapalloa, jota tulee vieläkin silloin tällöin pelattua. Nykyään käyn aktiivisesti lenkillä sekä kuntosalilla. Olenkin kiitollinen siitä, että peruskoulun negatiiviset kokemukset koululiikunnasta eivät täysin lytänneet kiinnostustani urheiluun ja liikuntaan. Monelle onkin voinut käydä niin, että koululiikunta on vienyt ilon liikkumisesta, kuten Enbusken aloittamasta twiittiketjusta voidaan päätellä.
8–12-vuotiaat eivät saata ymmärtää, että toiset eivät ole yhtä lahjakkaita pallopeleissä, kuten jalkapallossa, koripallossa tai salibandyssä. Tällöin toinen saattaa pelitilanteissa toimia pahaa mieltä tuottavilla tavoilla niille, jotka ovat koko viikon stressanneet sitä, että joutuu taas kaksi tuntia olemaan mukana juoksemassa pallon perässä samalla, kun lahjakkaammat mollaavat ja väheksyvät. Itsekin olen syyllistynyt joskus tähän varmasti, mikä nyt 22-vuotiaana tuntuu häpeälliseltä.
Jokaisella on oikeus liikkua, jokaisen kannattaa liikkua. Esitän kliseisen, mutta paikkansapitävän toteamuksen: pitää vain löytää itselleen sopiva tapa liikkua. Oli se sitten ratsastus, geokätköily, suunnistus, lintubongaus luonnossa tai petankin pelaaminen Sorsapuistossa seniorien kanssa. Tarkoituksena ei ole saada itselleen näkyviä vatsalihaksia tai 3000 metrin Cooper-testin tulosta – ellei itse tahdo lähteä niitä tavoittelemaan. Pääasia on, että liikunnan ja harrastamisen kanssa saa tasapainotettua omaa elämäänsä ja ylläpidettyä hyvää oloa.
En voi korostaa liikaa liikunnan merkitystä itselleni viimeisen vuoden aikana, kun on joutunut elämään hyvin epätavallista arkea ja olemaan usein mökkihöperyyden partaalla. Viime vuonna aloitin kuntosaliharrastuksen, josta on tullut suuri voimavara arjelleni. Haluan, että muutkin saisivat mahdollisuuden kokea samanlaisen valaistumisen löytäessään jonkin uuden mahtavan asian elämäänsä. Peruskoulun huonojen liikuntakokemusten sijasta jotakin, joka antaa energiaa ja onnistumisen tunnetta.
Tulevana syksynä koronatilanteen mahdollisesti parantuessa voimme odottaa Staabin liikunta- ja hyvinvointisektorilta aktiivista liikuntamahdollisuuksien lisäämistä, jotta jokainen saisi mahdollisuuden saada positiivisia kokemuksia liikunnan parissa. Kannattaa pysyä kuulolla.
Liikunnallisin terveisin
Juho Tiikko
